Historiallisesti elintarviketalous on ollut yhteiskunnan tärkein ja työllistävin tuotannonala. Koska kyse on ruuan tuottamisesta kansalaisille, ei sen tärkeys tuotannonalana ole muuttunut. Sen sijaan ruuan tuottamisen osuus kansantuotteesta on vähentynyt osaamisen ja teknisen kehityksen edetessä. Tänään elintarketaloudessa alkutuotanto, jalostus ja kauppa mukaan lukien on työpaikka noin 300 000:lle suomalaiselle. Kyse on kokonaisuudessaan erittäin merkittävästä tuotannonalasta työllistäjänä sekä meille kaikille tärkeimmän ruuantuotannon turvaajana.

Onko elintarviketuotannon omavaraisuus itsestään selvyys?
Mielestäni ei ole. Olen seurannut herkällä korvalla sokerin tuotannon lopettamista Suomesta. En ymmärrä, enkä voi hyväksyä  tuotannon lopettamista, jonka omavaraisuus on noin 50 prosenttia. Kyllä Suomella pitää olla oikeus tuotteessa kuin tuotteessa täyteen omavaraisuuteen. Jos joku haluaa spekuloida ruuan hinnalla ja väittää, että jostain kansainvälisiltä markkinoilta voidaan tuoda halvempaa sokeria kuin omasta maasta, kehotan miettimään asiaa siitä näkökulmasta, jossa kansainväliset markkinat eivät toimisi. Sokerista yhtenä käytännön esimerkkinä voidaan vetää se johtopäätös, että mikä tahansa tuotanto voidaan ajaa alas jollain globaalin talouden perusteella, joka kansallisesti ei ole Suomen edun mukaista.

Toinen kriittisesti seurattava kehitys on kansainväliset kauppaketjut. Mitä suurempi kauppaketju on kyseessä, sitä laajemmin se kansainvälisesti kilpailuttaa kaupoissa myytävät tuotteet. Tässä tarjouskilpailussa suomalainen elintarviketeollisuus ei välttämättä pärjää, eikä sillä ole sen suurempaa merkitystä, koska ei suomalaisuudella ole merkitystä kuin suomalaisille. Raha ratkaisee kansainvälisten sijoittajien toiminnan. Turha kuitenkaan kuvitella, että kuluttaja saisi halvempia elintarvikkeita. Jos kilpailu vähenee, niin hintoja nostetaan sen mukaan, kuin markkinoilta voidaan ottaa, sillä tuotolla on vain alaraja, ei ylärajaa. Suomalainen yrityselämä jättää voitot Suomeen, mutta kansainvälinen pääoma vie ne mennessään.
Tästä syystä kaikkien suomalaisten etu on, että teemme tulevaisuudessa määrätietoisesti työtä suomalaisen elintarviketalouden puolesta. Periksi ei pidä antaa tuumaakaan. Asioissa pitää katsoa kauas, sillä moni asia näyttää aluksi hyvältä, vaikka pitkän tien päässä odottaisi syvä kuilu.

Ilman alkutuotantoa ei ole teollisuuttakaan
Terve teollisuus nojaa terveeseen perustuotantoon. Viimeaikojen kirjoittelu maatalouden tuista viittaa vaaraan ymmärtää asiat väärin. Tuet eivät ole palkkaa, vaan kompensaatiota tuottajahintojen alentamisesta. EU:hun liittymisen jälkeen.vuodesta 1995 vuoteen 2006 ovat maatalouden tuotantokustannukset nousseet n. 25 prosenttia ja tuottajahinnat alentuneet 10 prosenttia. (EU:hun liittymisen yhteydessä v. 1995 tuottajahinnat pudotettiin suuruusluokkana puoleen ennen EU:hun liittymistä olleesta tasosta). Samana aikana maataloustulo on pudonnut reaalisesti puoleen verrattuna ennen EU:ta olevaan tilanteeseen. Tässä yhtälössä voi pärjätä vain tuotantoa lisäämällä ja tehostamalla eli niin sanotun rakennekehityksen avulla. Toisin sanoen tilakoon on pitänyt kasvaa ja tuotannon lisääntyä, jotta voi säilyttää entisen tulotason. Tuilla ei siis lisätä tuottavuutta, vaan turvataan oleva tulotaso, joka on tilastollisesti erittäin pieni.

Toisin sanoen maatalouden tuilla turvataan edulliset elintarvikkeet kuluttajille, jolloin tulotasosta riippumatta voitaisiin nauttia hyvistä ja laadukkaista elintarvikkeista. Tästä syystä maataloustuotantoa tuetaan käytännöllisesti katsoen kaikissa länsimaissa.

Markku Laitinen
kehitysjohtaja
kansanedustajaehdokas
Hankasalmi